Moi kaikki :)
Musta tuntuu, että kirjotin eilen, mutta näköjään siitä on jo kolme päivää...
Oon kirjottanut tänne tosi arkisia juttuja, ja aika positiiviseen sävyyn. Suurimman osan ajasta mulla onkin onnellinen ja positiivinen olo, mutta tänään on ollut taas vähän ei-niin-hyvä päivä. Haluan, että tää blogi on monipuolinen ja välittää teille mun aidot fiilikset täältä Euroopan toiselta puolelta, eikä vaan niitä ruusuntuoksuisia, pumpulintuntuisia kokemuksia. Siksi kirjoitan nyt vähän niitä pimeempiä ajatuksia täällä olosta ja koko tästä hommasta.
Usein sanotaan, että ekan kuukauden jälkeen vaihtareille tulee sellanen vähän huonompi, masentuneempi kausi. En ihan allekirjoita tätä, mulla ei oo meneillään mitään kautta, mutta oon kyllä huomannut, että ikävän ja turhautuneisuuden tunteet on olleet viime aikoina vähän voimakkaampia. Näitä päiviä on harvoin, mutta sillon kun ketuttaa niin ketuttaa sitten niin vietävästi.
En oo sellanen ihminen, joka masentuu helposti, vajoo omaan maailmaansa ja nyyhkyttää hiljaa huoneessaan tuntikausia itsesääliä potien. Kun mua alkaa ärsyttää jokin asia, ajattelen vaan että no, tää on nyt vähän syvältä, mutta kai tää tästä. Ehkä tänkin takia en oo ikinä oikeesti masentunut. Kaikilla on pahoja päiviä, mua ketuttais Suomessa ihan yhtälailla, eri jutut mutta kuitenkin.
Mutta nyt onkin aika heittää ilmoille se ällöttävän kliseinen lause, jota jokanen vaihtari hokee. ''Ei tätä kaikkea tajua, jos ei ole itse kokenut''. Oon aina hiljaa mielessäni hymähdellyt tolle. Oon ajatellut, että on hienoa sanoa noin. Oon ajatellut, että on hienoa olla yksi niistä harvoista, jotka kokee jotain näin erikoista.
Mutta kuitenkin, oon aina ollut hirveän utelias: mitä vaihtarit kokevat, mitä muut eivät voi ymmärtää?
Ehkä toi oli yks syy siihen, että hain vaihtoon. Ehkä mä halusin uteliaisuuttani tietää, miltä tää tuntuu. 3/4 ajasta kiitän itseäni, että olin utelias. Koska oikeesti, oon näiden kuuden viikon aikana kokenut ja nähnyt niin paljon. Oon oppinut hurjasti. Oon nähnyt paikkoja, joita en olisi nähnyt olematta vaihtari. Oon oppinut ymmärtämään sujuvasti kieltä, jota aina olen halunnut ymmärtää. Oon saanut ystäviä. Oon ollut ensimmäistä kertaa erossa perheestäni ja kavereistani yli 2 viikkoa.
Ja sitten päästäänkin siihen 1/4 osaan ajasta, jollon vaan kiroan mielessäni ja kyselen itseltäni: miksi mä kiusaan itseäni näin?
Mä käyn täällä koulua. Kuus tuntia päivässä, ja ymmärrän hyvin vähän. Sanoin, että ymmärrän sujuvasti tätä kieltä. Jep, mutta miettikääpä miltä kuulostaa filosofia espanjaksi. En ymmärrä siitä suomeksikaan mitään. Myös muut aineet on tuhat kertaa vaikeempia vieraalla kielellä, ja on aika uuduttavaa pysyä kärryillä tunneilla.
Mulla on täällä hyvä ja ihana perhe. Useimmiten kaikki on hyvin, mutta tottakai välillä ärsyttää niin perhanasti. Kun oon väsynyt ja tekis vaan mieli kaivautua omaan sänkyyn kuulokkeet korvilla ja kirja naaman edessä, joku höpöttää koko ajan, hössöttää ja huutaa korvan juuressa. Mä tykkään kyllä espanjalaisista ja niiden innokkuudesta kaikkeen, mutta välillä suomityttö nauttis myös hiljaisuudesta.
Koska asutaan pienenpienessä kylässä, täällä ei juuri ihmisiä näy, paria kuihtumista odottavaa vanhusta lukuunottamatta. Lähin isompi kylä on Cervera, jonne täytyy mennä autolla. Ei siis käydä siellä todellakaan joka päivä. Kaikki mun ikäset nuoret asuu siellä, mutta nään heitä harvoin koska ei juuri iltasin mennä Cerveraan, varsinkaan nyt kun on koulua.
Koulussa on mukavanolosta porukkaa, muttei siellä oikein ehdi jutella, kun ei ole välituntejakaan.
En siis oo tutustunut kauheen moneen mun ikäseen, joten iltasin aika käy tosi pitkäks kun istun vaan huoneessani koneella, luen tai käyn lenkillä. Olis tosi kiva mennä koulun jälkeen vaikka kahville kavereiden kanssa, mutta silloinkin pitää aina juosta että ehtii ainoaan bussiin, joka tänne Quintanaluengosiin tulee.
Kaipaan sitä perusarkea Suomessa. Se on aika pitkälle samanlaista kun täällä: koulua, salia, bloggausta. Mutta kotona mä nään myös kavereita. Koulussa on joka tunnin välissä vartin välitunti, jonka aikana ehtii hyvin vaihtaa kuulumiset moneen kertaan. Koulun jälkeen käydään kahvilla, kaupoilla tai salilla kavereiden kanssa. Kotona voin puhua puhelimessa kavereiden kanssa ilman järkyttävää laskua ihan milloin haluan. Kaikki tehdään niin, että koko ajan on joku tärkeä ihminen vähintään langan päässä.
Vaikka mä täälläkin puhun päivittäin parhaiden ystävieni ja äidin kanssa, se on ihan eri asia. Tiedän, etten pääse kahville kenenkään heistä kanssa 9 kuukauteen. Tiedän, etten voi oikein edes soittaa kellekään. Skype toimii, mutta vain silloin kun toinenkin on kotona.
Mulla on välillä oikeesti tosi yksinäinen olo täällä. Vaikka oon onnellinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä oon saanut ja kokenut, olis välillä kiva vaan höpöttää non-stopilla suomeksi kaikkea hassua ilman, että joutuu koko ajan varomaan sanojaan. Ei tarvis miettiä, sanoiko nyt sanan varmasti oikeassa muodossa, ettei kukaan ala nauraa. Vois vaan rentoutua. Sitä mä välillä kaipaan.
Olis kiva, jos ei tarvis koko ajan tuntea huonoa omatuntoa omassa huoneessa istumisesta. Ettei tarvis koko ajan kärkkyä etsimässä jotain siivottavaa tai tehtävää, vain auttaakseen äitiään. Ettei tarvis miettiä, mitä laittaa kouluun päälleen vaan sen takia, että se on katolilainen ja sen yläkerrassa on munkkeja rukoilemassa.
Kuulostaa tosi harmaalta, ja pahoittelen kauheeta vuodatusta. Ei mulla asiat oikeesti huonosti oo, mä tykkään olla täällä ja tykkään kokea kaikkea uutta. Ja mikään ei oo hienompaa kun tajuta, että on just käynyt pitkän keskustelun espanjaksi tekemättä yhtäkään virhettä!
Ja nyt. Nyt voin sanoa rehellisesti samaistuvani kaikkiin niihin typeriin vaihto-oppilaisiin, jotka on aina sitä samaa lausetta mulle hokeneet.
Tätä ei tajua jos ei itse ole kokenut.
Näin se vaan on. Kaikki nää tunteet, kaikki ilot ja onnenkiljahdukset, ikävä, suru ja ärtyneisyys. Kaikki väsymys, into ja turhautuneisuus, mitä vaihtarit kokevat, on jotain ihan tajutonta ja huikeeta samaan aikaan! Mä en antais yhtäkään hetkeä näistä kuudesta viikosta pois, en yhtäkään. Mutta ottaisin kyllä mieluusti lähimmäiseni tänne jakamaan nää mahtavat kokemukset mun kanssani.
Toiselle vaihtarille just vähän aikaa sitten sanottiin, että ''älä huoli, välillä vituttaa, mutta niin sua vituttais täällä Suomessakin''.
Seuraavalla kerralla paremmilla fiiliksillä :)
Ansku
