Mulle tuli sellanen fiilis, että haluan kirjoittaa.
En mistään hömpänpömpästä, en viimeaikaisista tapahtumista, en mistään arkisesta ja itsestäänselvästä.
Haluan kirjoittaa pitkästä aikaa tunteistani tätä koko hommaa kohtaan, iloista ja suruista, niistä oikeista fiiliksistä.
Mulle tulee täällä tasaisin väliajoin tunne, että haluaisin kertoa kaiken. Haluaisin kertoa niistä tajuttoman onnellisista hetkistä, kun tekisi mieli vain huutaa maailmalle olevansa onnellinen just nyt. Ja vastapainoksi haluaisin kertoa niistä kaikkein paskimmista päivistä, hetkistä, jolloin tuntuu että tekisin mitä vain päästäkseni takaisin Suomeen.
Juttelen joka päivä äidin ja parhaimpien kavereiden kanssa, joille tiedän voivani kertoa ihan kaiken. Mutta kyllä te tiedätte, ei Whatsapp-viesteihin pysty kirjoittamaan kaikkia tunteita, ajatuksia ja kysymyksiä joita tämän pään sisällä liikkuu. Ei vaan pysty. Ja vaikka pystyisi, mun mielestä ei olisi mielekästä kirjoittaa romaania viestillä, joka häviää johonkin teille tietämättömille. Muutama viesti, eikä sitä voi enää skrollata esiin näytölle. Se on jo vanhaa settiä, viestejä ei voi kelata niin paljon taaksepäin, että saisi sen taas nenän eteen kun siltä tuntuu.
Siksi haluan kirjoittaa tänne blogiin. Tämä on mun moderni päiväkirjani. Tiedän, että täältä tämä viesti ei katoa minnekään. Jos haluan kymmenen vuoden päästä lukea silloisista vaihtaritunnelmistani uudelleen, voin aina etsiä tämän postauksen blogistani ja muistot palautuvat kirkkaana mieleen. Sillä kun luen vanhoja postauksiani, pystyn aistimaan ihan täysin sen fiiliksen, mikä mulla on ollut sitä postausta kirjoittaessa. Jotenkin osaan itselleni tallentaa fiilikseni tekstiin niin, että se säilyy. Se ei katoa edes ajan saatossa. Tulen aina muistamaan, millä fiiliksillä kirjoitin tämän tekstin.
Jotta mun tämänhetkinen olotilani ei jää ihan vain omaan tietooni, niin sanon sen nyt täälläkin, haha. Mulla on tällä hetkellä hyvä fiilis. Ei mikään maailman onnellisin, mutta ei millään tapaa surullinen tai vihainen. Normaali.
Mä oon sellanen ihminen, että mun on tosi vaikea superhyperhehkuttaa asioita. Vaikka innostun helposti, en osaa kääntää sitä sellaiseksi JEEEE ELÄMÄ ON IHANAA, UNELMAT TOTEUTUU- fiilikseksi. Oon pikemminkin sellanen, että hoen vain ristus ristus ja hymyilen. Sitten, hetken päästä, unohdan sen hullun onnentunteen aikalailla, ja elämä jatkuu ihan normaalina.
Kuulostaa itsekeskeiseltä ja kylmältä, mutta sitä tämä tällä kertaa ei ole. Mä kyllä tiedostan onnekkuuteni ja sen, kuinka mun pitäisi kiittää jokaista maailman pienintäkin olentoa joka päivä siitä etuoikeudesta, että saan olla täällä. Että saan kokea tämän kaiken, että saan tilaisuuden kasvaa ihmisenä huimasti yhden vaivaisen vuoden aikana.
Mutta mun mielestä sellainen yletön hehkuttaminen on aina ollut vähän tekopirteää.
Sen takia olenkin harkinnut muutaman vaihtariblogin lukemisen lopettamista. Kun luen muiden ylistystä elämän hienoudesta ja niistä ylenpalttisista onnellisuuskohtauksista, joita muut tuntuvat saavan kolme kertaa päivässä vaihtarina ollessaan, muhun iskee masennus. Onko mun elämäni tosissaan näin kurjaa? Onko mussa jotain vikaa, kun mun arki ei ole yhtään niin upeaa kuin muiden vaihtareiden? Mitä mun pitäisi tehdä paremmin, mitä olen tehnyt väärin? Mitä jos tämä vuosi ei olekaan mun elämäni paras?
Näiden vähän yli sadan päivän aikana täällä Espanjassa, mä olen ollut välillä jotenkin tosi epätoivoinen. Juurikin siitä, että tajuan, kuinka nopeasti aika kiitää. Melkein neljässä kuukaudessa on tapahtunut ihan hurjasti, mutta välillä tuntuu, että olin odottanut jotakin enemmän. Että tapahtuisi jotakin ihan mullistavaa, sellaista, mikä tekisi tästä vuodesta aivan ylitsepääsemättömän upean.
En väitä, että tämä ei olisi ainutlaatuista ja upeaa. Täällä olen kokenut aivan tajuttoman onnellisia hetkiä, tunteita, joiden olemassaolosta en ollut edes tiennyt. Olen ollut surullisempi kuin koskaan, nauranut hulluna, itkenyt onnesta, turhautunut ja jännittänyt niin paljon että olisin voinut kuolla.
Mutta suurimmaksi osaksi tämä elämä on ihan normaalia. Mua välillä harmittaa, kun tajuan, että voi helkkari, Espanjassahan eletään ihan yhtä arkista elämää kuin Suomessakin. Ei tämä olekaan pelkkää flamencoa, purkkapoppimusiikkia, kinkkua ja olé:ta. Täälläkin käydään koulua, riidellään perheen kanssa ja värjötellään kylmästä. Espanjalaiset ovatkin ihan yhtä tavallisia kuin suomalaiset. Heillä on vaan tummemmat hiukset ja kyky puhua kolme kertaa nopeammin kuin suomalaisilla.
Vähän aikaa sitten tajusin tulleeni siihen pisteeseen, että olen jo ihan tottunut elämään täällä. Siinä vaiheessa pelästyin: mitä jos tämä tosiaan ei tulekaan olemaan elämäni paras vuosi?
No, nyt hetken tuosta ajatuksesta panikoituani, tulin siihen tulokseen, että mitä sitten?
Täällä tulee koettua kaikenlaista, opittua uusia asioita, kieltä ja kulttuuria. Eiköhän se riitä. Jos myöhemmin elämässäni tajuan eläneeni parempia aikoja Suomessa, sille ei voi mitään. Koin hienon vuoden maailmalla, ylitin itseni tuhansia kertoja ja kasvoin ihmisenä.
Yritän sanoa, että usein meillä uusilla vaihtareilla on paineita siitä, että tästä vuodesta pitää tehdä täydellinen. Mä ainakin tajuan nyt, että monet masentavat hetkeni ovat johtuneet vain ja ainoastaan siitä, että aikaisemmin olen odottanut kaiken menevän täydellisesti, ja myöhemmin olen tajunnut sen olevan mahdotonta.
Kaikki ei aina mene ihan tuubiin, ja se on vaan hyväksyttävä. Moniin asioihin ei itse voi vaikuttaa, eikä tämä vuosi sen takia voikaan olla täydellinen.
Hieno, upea ja tapahtumarikas, mutta ei täydellinen.
Tämä viikonloppu oli luultavasti paras, mitä mulla on täällä Espanjassa ollut. Nyt jälkeenpäin kun mietin, mitä tein, ei sitä oikein osaisi uskoa. Istuin kotona, kävin kampaajalla, olin kavereiden kanssa ja takkuroin kielitaitoni kanssa. Ihan perussettiä. On ollut viikonloppuja, kun ollaan menty ja tultu, ja olen kokenut parin päivän aikana enemmän kuin normaalisti kuukaudessa. Ja silti olen ollut vähemmän onnellinen kuin tänä viikonloppuna.
Nyt tajusin miksi.
Olen vihdoin ymmärtänyt ottaa rennosti.
Olen oppinut nauttimaan enemmän pienistä asioista, tuntemattomien ihmisten hymyistä, hetkestä host-perheen kanssa takan äärellä. Olen ajatellut paljon kotia, ja tajunnut, että nämä 10 kuukautta menevät niin nopeasti, että kyllä se siellä pysyy. Olen tajunnut ystävieni olevan niin arvokkaita, että he eivät unohda mua vaikka olisin kymmenen vuotta poissa. Olen oppinut arvostamaan kaikkea, mitä mulla on kotona Suomessa. Eikä aikaa ole kulunut kuin 4 kuukautta. Olen tajunnut, että vaikka mitä tapahtuisi, mulla on aina koti, jonne mennä.
Ja se kuulkaas tuntuu aika hemmetin hyvältä tajuta.
Haluaisin siis kaikille teille, jotka tätä luette, muistuttaa:
Arvostakaa sitä mitä teillä on.
Suuria asioita, kuten koti, perhe ja ystävät. Mutta myös pieniä arjen ihanuuksia, kuten suomalainen ruoka, kynttilät, syksyn pimeys ja koti-illat, glögi, suomalainen rauhallisuus ja oma sänky.
Ja teille, jotka ajattelette vaihtoon lähtöä/olette nyt vaihdossa:
Älkää ottako liian suuria paineita täydellisestä onnistumisesta.
Matkan varrella tulee ylä- ja alamäkiä, epäonnistumisia ja itkupotkuraivareita, mutta se on vaan elämää. Tää elämä ei aina oo ihan ruusuilla tanssimista, edes vaihdossa. Mutta ottakaa rennosti, hymyilkää ja olkaa avoimia kaikelle.
Oppikaa nauttimaan koti-ikävästä: se muistuttaa teitä kaikesta, mikä on teille tuttua ja turvallista.
Oppikaa nauramaan itsellenne: te tulette satavarmasti vaihtovuotenne aikana nolaamaan itsenne monta kertaa pahemmin kuin ikinä, mutta se ei haittaa mitään.
Oppikaa arvostamaan itseänne: te olette vahvoja, upeita ja itsenäisiä. Siitä ei ihmisen luonne paljoa parane. Itsensä ylittäminen kasvattaa itseluottamusta enemmän kuin mikään, ja sen tajuaminen tuntuu huipulta.
Tämänkin sekavan tekstin pointti on se, että ei mun elämä täällä ole yhtään sen surkeampaa kuin muiden vaihtareiden. Mä en ehkä ole niin pilvissätanssija-ihminen, että jaksaisin olla 24/7 hymy korvissa. Tälläkin hetkellä mulla on ihan normaali olo.
Mutta kyllä mäkin nautin. Nautin niin pirusti tästä kaikesta. Vaikka sitä ei välillä mun viesteistä huomaa, olen onnellinen.
Mun kakkoslaiffi on Espanjassa, hah, miettikää nyt!!
Mä lähden nyt nauttimaan arjesta juoksumaton ja käsipainojen väliin.
Un besito enorme,
Ansku
Como te quiero.. Miten hyvin saitkaan mun fiilikset tiivistettyä tähän tekstiin!!!! :D ihana!
VastaaPoistaMietin tänään, että meidän pitäis järkkää itteksemme joku tapaaminen tän vuoden aikana kun ei nyt sinne Barcelonaan menty. Koska kyllähän me saadaan matkustaa Espanjan sisällä eikö? :)