Pelottavinta etäisyydessä on, ettet tiedä, ikävöivätkö he sinua, vai unohtavatko he sinut
Varmasti kaikilla vaihtareilla on koko vuoden enempi vähempi sellainen epävarmuus takaraivossa: mitä, jos perhe ja kaverit unohtavat? 8-12 kuukautta, mitä vaihto yleensä kestää, on tosi pitkä aika. Vaikkei meitä nyt tietenkään kukaan kokonaan unohda, on vähän sellainen olo, että hitto, mitähän ne tuumaa kun mä sitten pitkän ajan päästä tupsahdankin heidän elämiinsä takaisin? Ensin on ollut melkein vuoden päivät poissa silmistä, poissa mielestä. Ja sitten tulee takaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaihtareille takaisintuleminen on luonnollista, sillä he tulevat kotiinsa. He vain palaavat siihen, mistä lähtivät, ja alitajunnassa sitä odottaa, että mikään ei ole muuttunut. Kuitenkin loogisesti ajateltuna paljonkin asioita tulee kotiin tultua olemaan erilailla. Pieniä juttuja, joita välttämättä muut eivät huomaakaan. Mutta kun on näin kauan poissa ollut, palattua pienetkin muutokset huomaa helposti.
Helposti siis vaihtarit voivat pelätä vähän sitä, että kaverit unohtavat. Vaikka kaikki vakuuttelevat, että "ei hätää, kaikki on samoin sitten kun tuut takaisin", tuntuu siltä, että jää jostain paitsi.
Mun vaihtokuukausieni yksi parhaista päivistä oli 27.12, kun Minttu pöllähti tänne. Kun me joskus ennen syyslomaa keksittiin, että sehän voisi lentää tänne joululomalla, ei kumpikaan varmasti osannut odottaa, että näin oikeasti tulisi tapahtumaan. Mutta ennen, kuin mä olin kunnolla edes ehtinyt innostua, Minttu laittoi mulle jo tekstarilla kuvan lentotiedoistaan! Tulisimme viettämään Uuden Vuoden yhdessä!
Siinä tuli parit OLÉ:t ja muut hihhulivei-sanat huudeltua, ja sit alkoikin odottaminen.
Laitettiin molemmat kännykän sovellukseen päivälaskurit, ja mun jokaisen aamun rutiineistani ensimmäinen oli tarkistaa, kuinka monta päivää Mintun tuloon oli. Aluksi oli mun mielestä jotain sadan pintaan, ja ensimmäiset viikot meni ihan tajuttoman hitaasti. Sit aika alkoikin lentää, ja ennen kuin huomattiinkaan, Minttu laittoi Instagramiin kuvan että IIIIIK ENÄÄ 50 PÄIVÄÄ!!!
Jossain 30 päivän kohdalla mua alkoi jännittää: mitä, jos Minttu tulisi tänne isoin odotuksin, ja tajuaisi, että musta on tullut vaihdossa ihan idiootti? Mä olen nimittäin kuullut ihmisiltä, että heidän jotkut vaihtarikavereistaan ovat muuttuneet vuoden aikana tajuttomasti, ja ihan, kuin kotiin olisi palannut eri ihminen.
Ajattelin, että toi olisi kauheinta, mitä voisi tapahtua. Että Minttu tajuaisi, että musta on tullut ihan erilainen, mutten itse olisi huomannut mitään. Ja sitten hän palaisi kotiin pettyneenä, ja unohtaisi mut ja sen, kuinka hyviä ystäviä ollaan oltu.
No, se tuli, ja viikko meni tajuttoman nopeasti. Jossain vaiheessa tää tuli puheeksi, ja Minttu sanoi, etten ole juurikaan muuttunut. Jotain se höpötti, että musta on tullut jollain tapaa oma-aloitteisempi pienissä arjen asioissa, mutta muuten sama vanha Anskuliini olen. Olin aika pirskatin onnellinen tästä kommentista :)
Ja tosiaan, ensimmäisestä päivästä lähtien meisinki oli ihan, kuin ei oltaisi erossa oltukaan! Naurettiin edelleen oudoille, vanhoille jutuille. Huomasin, että voin edelleen kertoa Mintulle kaiken. Täydennetään edelleen toistemme lauseita, ollaan samaa mieltä asioista ja meillä on ihan helkkarin hämäriä juttuja, jotka ei varmaan ikinä vanhene!
Jos mulla on tässä neljän kuukauden aikana ollut vähän ''mun koti ei oo täällä''-fiilis, niin Mintun kanssa olo oli ihan erilainen. Ihan, kuin kotona olisi. Vähän eri maisemat, eri kieli ja silleen, mut muuten ihan samat härdellit.
Tuon viikon jälkeen musta tuntui hetken, että helkkari, ei tästä tullut kun vihaseks, mutta täytyy muistaa, että Mintun visiitti oli ihan uniikki juttu!
En olisi vaihdon alussa voinut kuvitellakaan, että mun paras ystävä säästäisi ison kasan rahaa, ostaisi lentoliput, lentäisi välilaskun kautta Espanjaan ja uhkaisi kaikkia maailman vaihtosääntöjä, vain tullakseen tänne mun luokseni. Vain nähdäkseen mut viikon verran ja lähteäkseen sitten takaisin kotiin.
Tuntuu vieläkin oudolta, mutta täytyy sanoa, että oon aika onnekas. Mulla on maailman paras ystävä, eikö? <3
Besitos,
Ansku
No, se tuli, ja viikko meni tajuttoman nopeasti. Jossain vaiheessa tää tuli puheeksi, ja Minttu sanoi, etten ole juurikaan muuttunut. Jotain se höpötti, että musta on tullut jollain tapaa oma-aloitteisempi pienissä arjen asioissa, mutta muuten sama vanha Anskuliini olen. Olin aika pirskatin onnellinen tästä kommentista :)
Ja tosiaan, ensimmäisestä päivästä lähtien meisinki oli ihan, kuin ei oltaisi erossa oltukaan! Naurettiin edelleen oudoille, vanhoille jutuille. Huomasin, että voin edelleen kertoa Mintulle kaiken. Täydennetään edelleen toistemme lauseita, ollaan samaa mieltä asioista ja meillä on ihan helkkarin hämäriä juttuja, jotka ei varmaan ikinä vanhene!
Jos mulla on tässä neljän kuukauden aikana ollut vähän ''mun koti ei oo täällä''-fiilis, niin Mintun kanssa olo oli ihan erilainen. Ihan, kuin kotona olisi. Vähän eri maisemat, eri kieli ja silleen, mut muuten ihan samat härdellit.
Tuon viikon jälkeen musta tuntui hetken, että helkkari, ei tästä tullut kun vihaseks, mutta täytyy muistaa, että Mintun visiitti oli ihan uniikki juttu!
En olisi vaihdon alussa voinut kuvitellakaan, että mun paras ystävä säästäisi ison kasan rahaa, ostaisi lentoliput, lentäisi välilaskun kautta Espanjaan ja uhkaisi kaikkia maailman vaihtosääntöjä, vain tullakseen tänne mun luokseni. Vain nähdäkseen mut viikon verran ja lähteäkseen sitten takaisin kotiin.
Tuntuu vieläkin oudolta, mutta täytyy sanoa, että oon aika onnekas. Mulla on maailman paras ystävä, eikö? <3
Besitos,
Ansku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti