100 days to go

Tänään aamulla laitoin ihan vain huvin vuoksi kännykän päivälaskuriin lähtöpäiväni, nähdäkseni kuinka kauan mulla on täällä vielä aikaa. Ajattelin, että 120 menisi varmaan aika lähelle. Järkytyin, kun ruutuun pamahtikin pyöreä satku.

Muistan, kun elokuussa Madridissa kielikurssilla puhuttiin Venlan kanssa, että "mieti sit kun on enää 100 päivää jäljellä, siihen on niin kauan aikaa!" En olisi ikinä voinut uskoa, että aika menisi näin nopeasti.

Kielikurssi meni äkkiä uusia asioita kokiessa, koko ajan oli jotakin tekemistä. 

Kun tulin Madridista tänne pohjoiseen, aika alkoi kulua hitaammin ja hitaammin. 

Mulla oli alussa tietty hauskaa ja tekemistä tähän seutuun tutustuessa ja kielen oppimisessa, mutta jossakin vaiheessa tuntui, etten tulisi pääsemään ikinä kotiin.

Joulua ennen ja sen jälkeen oli ihan ihmeellistä: olin tavallaan onnellinen, mutta aika meni niin hitaasti, että voimat kului aikalailla koti-ikävään. Koin tunteita, joita en ollut koskaan aikaisemmin kokenut: tajusin, että Suomi on kyllä ehdottomasti ihan paras mahdollinen maa asua. Olin ylpeä vahvuudestani ja siitä, että olin pärjännyt näin kauan ulkomailla, yksin. Ikävöin kotia, ja olisin antanut mitä vain päästäkseni kotisohvalle vanhempieni viereen, kaakaomuki kädessä. 

Mintun täältä lähdön jälkeen oli pari viikkoa, kun olin aika epätoivoinen. Oli vielä yli puolet vaihdosta jäljellä, ja pelkäsin, etten jaksaisi.

Suomen reissu tuli siis tarpeeseen, niin kuin jo olen monen monta kertaa sanonut. Oli ihan mahtavaa nähdä perhettä, ystäviä ja vanhoja paikkoja Tampereella. Mutta ennen kaikkea täältä lähtö todisti mulle sen, että tulen todellakin ikävöimään tätä elämää niin paljon. Jos jo viikon lomalle lähtö tuntui pahalta, ja host-perheelle hyvästien sanominen toi kyyneleet silmiin, miltä tuntuisi lähteä pois tietämättä, koska pääsisi takaisin?

Kotireissun jälkeen kaikki on mennyt ihan putkeen. On ollut karnevaaleja, kavereita, hyviä ilmoja, lenkkeilyä ilta-auringossa, kevyempiä takkeja ja kenkiä, kesämusiikkia ja niin paljon asioita, jotka ovat saaneet mut hyvälle tuulelle. Olen ollut todella onnellinen, onnellisempi kuin vielä koskaan aikaisemmin tämän vuoden aikana. Musta se on tavallaan ihan kamalaa!

Sanotaan, että jälkimmäinen puoli vaihtovuodesta on aina se parempi, ja lopulta lähtö on juuri sen takia niin kamalaa. En jotenkin osannut uskoa tätä. Minkä takia 6 ensimmäistä kuukautta olisivat jotenkin huonompia, ja viimeiset 4 täydellisen hyviä? Kuulosti ihan naurettavalta.

Mutta voi pojat, se on kyllä just noin. Nyt keväällä on niin paljon odotettavaa: pääsiäisloma, isin ja äidin tulo, Lucian synttärit, luokkaretki ulkomaille, espanjan loppukoe, koulun loppuminen, fiestat... Takaan, että kevät tulee menemään vielä nopeammin kuin syksy ja talvi.

Kun ajattelin kotia pari kuukautta sitten, tuli ihanan lämmin, mutta toisaalta ahdistunut olo. Oli ihanaa tajuta, että on jotakin, jota oikeasti ikävöi sydämensä pohjasta. Toisaalta ajatus siitä, että vielä ei pääsisi kotiin pitkään aikaan, ahdisti. 

 Nyt, kun ajattelen kotia, näen sen saman paikan kuin aina ennenkin. Tiedän, että kotona kaikki on samalla lailla, perhe ja ystävät odottavat mua ja mä odotan näkemistä edelleen paljon. 

Mutta nykyään kodin ajatteleminen on lähinnä vain ahdistavaa: mitä mä teen Suomessa? Miten pääsen takaisin koulurytmiin siellä, kun oon nyt niin tottunut opiskelemaan espanjaksi, eri asioita ja eri tavalla? Kuinka pystyn elämään ilman hulluja espanjalaisia ystäviäni, aitoa perunatortillaa, aurinkoa ja host-perhettäni? Milloin oikein pääsen takaisin? 

Mielessä hyrrää tällä hetkellä niin paljon kysymyksiä, mutta samalla yritän olla ajattelematta liikaa. Yritän nauttia täysin rinnoin näistä sadasta päivästä, jotka mulla on vielä jäljellä. Näihin päiviin tulee mahtumaan vielä niin monta ihanaa asiaa ja kokemusta, että saan lähteä täältä ylpeänä ja tavattoman onnellisena kuluneesta vuodesta! 

Nyt siis vaihtarikamut: nauttikaa, loppuaika tulee menemään ihan liian nopeasti, se me tiedetään kaikki. Älkää ajatelko liikaa kotia, tehkää, rakastakaa, yllättykää, nolatkaa itsenne. Oppikaa, tanssikaa, naurakaa, eläkää täysillä. Tästä lähtee meidän viimeiset 100 päivää, hoidetaan ne kunnialla himaan!

Un beso enorme,

Ansku